Vuu vuu. Hyvä Soumi!

Televisiossa näytetään Suomi-Norja -lätkäottelua. On menossa kolmas erä ja tilanne on 2-0 Suomen hyväksi.

Vertailevasta uskontofenomenologisesta näkökulmasta katsoen suurissa urheilutapahtumissa on paljon uskonnollis-rituaalisia piirteitä. Ehdotan nyt tämän pohjalta virtaviivaistavaa muutosta jääkiekko-ottelun rakenteeseen ja koko pelin kulttuuriseen funktioon.

Taustaksi muutama havainto:
1. Ottelu on rituaali.
1.1. Se perustuu ennalta määrätyn, idealisoidun ja säännönmukaisuuksissaan arvokkaana vaalitun narratiivin kilvoittelevalle toisintamiselle. Avaruudellisesti kaukalo rajaa narratiivin. Ajallisesti erät tai turnauksen rakenne rajaavat sen.
1.2. Se on myyttisesti latautunut ja emotionaalisesti kiihottava spektaakkeli.
2. Pelaajamiehet ovat yliluonnollisin kyvyin varustettuja, yhteisön kunniaa ja hedelmällisyyttä ylläpitäviä sankarisotureita.
2.1. Heidän voimakkaat kehonsa ja jätkämäinen ryhmätoimintansa on omistettu sotaisalle kalun käsittelemiselle sekä kalun päästä "lauottavan" objektin saattamiselle feminiinejä ominaisuuksia omaksuvaan maaliin.
2.2. He leijuvat ja liitävät epäinhimillisesti kuin maankamaran pintaa viistäen.
3. Pelaajat ovat uhreja.
3.1. Sotaretoriikkaan rinnastuva urheiluretoriikka tuottaa lätkänpelaajista isänmaan puolesta uhrautuvien sotilaiden myyttisiä toisintoja.
3.2. Pelaajat ovat valtavan, aggressiivisesti käyttäytyvän väkijoukon ympäröimiä. On kuin heidän pakoreittinsä olisi tukittu. Väkijoukko kiihtyy jokaisesta onnistumisesta ja epäonnistumisesta. Virhe on loukkaus koko yhteisöä vastaan ja onnistuminen ylentää yhteisön.
3.3. Pelaajat on puettu liminalisoivan värikkäisiin asuihin -- kuin uhriasuihin.

Lätkäottelun rituaaliset funktiot ovat vajaakäytössä. Hypermodernin logiikan mukaisesti ottelut jäljentävät toisiaan jättämättä sen suurempaa jälkeä yhteisöön/todellisuuteen. Kamppailussani länsimaisen yhteisöelämän tyhjyyttä vastaan ehdotankin jääkiekko-ottelun rituaalisen potentiaalin aktualisoimista ja rituaalisen rakenteen johdonmukaistamista seuraavalla tapaa: turnauksen voittajajoukkue uhrataan.

Uhriksi pääseminen olisi todellinen kunnia -- aivan kuten on ylenmäärin kunniallista vuodattaa verensä isänmaan puolesta rintamalla. Voittajajoukkueen uhraaminen ohjaisi koko turnausrituaalin huippuunsa virittämän merkityksellisyydentunteen joukkueen edustaman yhteisön siunaukseksi. Myös erilaisilta faniväkivallan muodoilta vältyttäisiin, kun loppukohtaus olisi emotionaalisesti järkyttävä, tyhjentävä.

Aivan virheetön, rivo rituaalispektaakkeli! Heti valmis käyttöön otettavaksi!

Tuomareiden on parasta toimia kliimaksin toteuttajina, sillä heillähän on muutenkin narratiivin kehystäjän auktoriteetti ja rooli. Myös Kansainvälisen Jääkiekkoliiton harmaahapsiset johtajajehut voisivat osallistua teurastukseen. Käytännössä uhri voidaan toteuttaa monella tapaa. Lävistäminen, silpominen ja ampuminen olisivat yksinkertaisia ratkaisuja.

Millaisia uhraamismenetelmiä te, hyvät lukijani, kaikkein mieluiten näkisitte mestaruusjäillä?

Äitienpäivän kunniaksi haluan vielä muistuttaa tulevasta mammoteologisesta kirjoituksestani. Äidit, olkaa elämänantoelimistänne ylpeämpiä kuin sopivaa on!