Muistutus niille, jotka katsovat olevansa

On väärin tehdä jotain muka auttaakseen toista ihmistä, jos toinen ihminen sanoo, ettei teosta ole hänelle apua. On väärin suojella toista ihmistä, jos toinen ihminen sanoo, ettei hän halua suojelua.

Opin tämän lapsena tai teininä. Usein minulle oli ihan sama, jos isoveljeni toiminta ahdisti tai vitutti tai suretti minua -- kunhan vain isäni piti näppinsä erossa konfliktista. Jos en halunnut apua ja sanoin "mä en halua apua" hän silti 'auttoi'. Koska "pienempää pitää suojella". Hassunkurinen ideaali sinällään ja suorastaan perseestä, kun tämä 'pienempi' suljetaan suojelua koskevan päätöksenteon ulkopuolelle.

Sama pätee kaikenlaiseen ihmisten väliseen toimintaan. Kukaan ei voi auttaa toista, jos toinen kieltää avun. Niin ahdistavaa kuin se voikin tilannekohtaisesti olla, se on hyväksyttävä, mikäli hyväksyy kunkin yksilön itsemääräämisoikeuden (ja jos ei hyväksy, asia on minun kannaltani selvä -- luen ihmiseksi vain henkilön, joka hyväksyy). Kiellon jälkeen 'auttaminen' on väkivaltaa. Siksi lapsen ja kansalaisen kasvattaminen on useimmissa tapauksissa väkivaltaista. Tämä pitää tunnustaa eksplisiittisesti ja olla koskaan unohtamatta.

Tämä on myös yksi merkittävimmistä syistä, miksi hyvinvointivaltiota on melkein mahdotonta rahoittaa. Valtio joutuu monessa sfäärissä keskittymään loputtomasti oireiden hoitamiseen, koska oireisiin johtavat yksilölliset valinnat eivät ole valtion tavoitettavissa.