Katsoikohan Baudrillard Euroviisuja?

Jos joltakulta jäi näkemättä Eurovision laulukilpailun semifinaalikoitos torstaiyönä, niin ei huolta: nyt saat kuulla viimeisimmät postmodernit juorut.

Euroviisut ovat pitkien kouristensa jälkeen kuolleet. Tai tarkalleen ottaen ne tulevat haihtumaan sängystään lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna kukaan ei vain löydä niitä. Mutta se ei haittaa. Kukaan ei myöskään järkyty.

Jo vuosia Euroviisujen edustama suuri kertomus on tuntunut etenkin nuoremmasta polvesta vaivaannuttavalta. Kaikki suuret kertomukset ovat vaivaannuttavia, jos koko merkityksellisyyden idea tuntuu pelottavalta. Vaivaannuttavakin suuri kertomus täytyy kuitenkin ottaa vastaan niin kauan kuin se on esillä joukkoviestimissä -- sillä kaikki, mikä on esillä joukkoviestimissä, on tarpeellista. Lääke vaivaannuttavaa merkityksellisyyttä vastaan on camp. Euroviisut ovat nauttineet kasvavasta camp-suosiosta. Tämä on kuitenkin tähän saakka vain tukenut kilpailun suurta kertomusta. Kuten itseäänjäljentävässä populaarikulttuurissa yleensä, myös Euroviisuissa suuren kertomuksen sovinnaista toteutumista on valvottu pitämällä yllä kollektiivista ideaa sopivasta esityksestä. Niin kauan kuin camp-henki ei puhdaspiirteisesti ja julkisesti murtanut tätä sopivuutta, Euroviisut saattoivat jatkaa sinnittelemistään.

Kolme semifinalistia rikkoi tiensä tämän valvonnan läpi. Kaksi heistä esiintyy huomenna finaalissa. Äänestin toista heistä. Tuntuu kuin olisin hautajaisissa. On kaunista nähdä instituution tuhoutuvan.

Islannin rakastettava edustaja (jolle yleisö buuasi ennen ja jälkeen esityksen uskomattomalla innolla ja häpeämättömyydellä) oli näkökulmastani katsoen sekoitus kahta mainitsemaani finaaliin päässyttä. Hän oli liian poikkeava esiintyjä ja samalla purki reflektiivisellä biisillään Euroviisujen toimintaperiaatetta.

Lordi on tietenkin toinen tarkoittamistani finalisteista. Hän on ruma ja poikkeava. Euroviisuja järkkäilevät mammat ja äijät eivät tykkää hänestä. Silti hän menestyy. Eurooppa ei ole samaa mieltä Euroviisujen idean kanssa.

Nämä kaksi esiintyjää eivät kuitenkaan olisi kahdestaan riittäneet tappamaan laulukilpailua. Siihen tarvittiin Liettua. Tämä ei ole tottakaan. Niin ihanan kevyttä, täysin sisällötöntä. Virheetön teos, totuuden representoimista myöten. Liettuan edustusbiisin viesti on sama kuin jokaisen muunkin esitetyn laulun -- liettualaisilla tämä sisältö on vain täysin rivolla tapaa purettu julki. Ei saa! He asettavat jokaisen tosissaan puuskuttavan Carolan hankalaan asemaan.

Hyvin merkittävää tässä on, etteivät Liettuan esiintyjät mitenkään pakene satiirillaan instituution yläpuolelle. He ovat osa kilpailua. Heidän viestinsä on vilpitön: me haluamme voittaa. Heidän toinen viestinsä on kuitenkin se, jota monet ovat jo vuosia ounastelleet: tämä on kaikki campia -- kilpailu ei kätke sisäänsä arvoa. Liettuan edustajien läsnäolo finaalissa purkaa jokaisen muun esityksen tyhjyyteen. Onhan se tavallaan sääli, sillä uskon joidenkin esiintyjien oikeasti yrittävän viestiä jotain. Euroviisujen kontekstissa viestiminen kuitenkin loppuu tähän.

Nähtyäni Liettuan esityksen minulla oli seesteinen olo. Se johtui osittain siitä, että olin nauranut hillittömästi. Keskeisimmin se johtui kuitenkin siitä, että minut oli juuri vapautettu Euroviisujen taakasta. Sinnittelevä merkitys oli hävinnyt ja maailma oli hieman avarampi.

Ei Eurovision laulukilpailu tule katoamaan televisiosta. Mutta se tulee vääjäämättä katoamaan todellisuudesta.

(Sunnuntaipäivitys: Jepulis.)