Pikavuoro Baabel-Rooma-Dachau

Kirjoitin taannoin: "Olen kuin juutalainen, pullollani itseinhoa". Kyseessä oli juutalaisstereotypiasta riemunsa johtava epäilyttävä letkaus. Nyt väitän melkein yhtä epäilyttävästi, että holokausti oli ideana ja toimenpiteenä paljolti riippuvainen juutalaisesta, tarkemmin sanottuna israelilaisesta kulttuuriperinnöstä.

Esikristillisen ajan viimeisten viiden vuosisadan juutalaisuudella on ollut länsimaisen yhteiskunnan legimaation kannalta hyvin keskeinen asema. Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalainen elämäntapa ja oppijärjestelmä partikularisoitui -- juutalaisuus syntyi. Babylonissa elettäessä ympärileikkauksesta tuli tekijä, joka piirsi selvän rajan Jahven palvelijoiden ja babylonien välille. Jahve ei pian ollut vain meidän jumalamme, vaan kosmoksen ainoa Jumala. Israelin kansasta tuli tämän suvereenin kosmisen voiman valitsema ryhmä ja sille luvattiin messias. Juutalaisuudesta tuli siis universumin ydin, joka täytyi rajata selvästi erilleen muusta maailmasta ytimen puhtauden varmistamiseksi.

Lähes alusta alkaen kristinusko omaksui juutalaisen rajaamismenettelyn. Kristinuskon kautta juutalainen partikularismi välittyi roomalaiseen maailmaan. Juuri partikularististen taipumusten vuoksi kristittyjä tarvitsi ensimmäisillä vuosisadoilla aina välillä ruhjoa. He uhkasivat Rooman synkretistis-monoliittista suvereniteettia vetämällä tiukan rajan oman ryhmän ja muiden ryhmien välille.

Kun Konstantinus vuonna 313 legitimoi kristinuskon, asiat alkoivat loksahdella. Kristinuskon universalismi imeytyi roomalaiseen universalismiin, joka oli poliittisessa mielessä vertaansa vailla. Roomalainen suhteellisella tapaa kategorisoiva poliittinen järjestelmä omaksui kristillisen ehdottoman partikularismin. Keisari ei ollutkaan enää vain (sinällään jo melkein suvereeni) augustus, vaan hänestä tuli omalle yhteisölle omistautunut messiaaninen hahmo. Keisarilliset ylistyspuheet ja saapumisrituaalit saivat yhä myyttisempiä piirteitä. Keisarin alunperin mithralaiseen rooliin voittamattomana aurinkona (sol invictus) yhdistyi juutalais-kristillinen valituksi tulemisen ajatus ja kristuskuvasto yhdistyi mithralaiseen hallitsijakuvastoon.

Frankit omaksuivat läntisen keisarivallan kaatumisen jälkeen roomalaisen hallintojärjestelmän. Merovingiajalla gallo-roomalainen byrokratia piti osittaisesti yllä roomalaista valtakäsitystä. Aina Klodovigista lähtien merovingikuninkaat hakivat legitimaatiota Länsi-Rooman perinnöstä etenkin juuri siitä syystä, että roomalaisperäinen eliitti odotti sitä. Vähitellen gallo-roomalaisten ja frankkien sulautuessa keisarillinen kuvasto jäi leijumaan epämääräiseksi osaksi merovingien valtapohdintoja. On myös tärkeää, että kristinusko säilytti taiteessa ja saarnoissa kristillis-roomalaista hallitsijakuvastoa sekä teologiassaan puhdasta suvereniteettia, universalismia ja partikularismia, joita saatettiin myöhemmin hyödyntää täysipainoisesti poliittisten johtajien aseman oikeuttamiseen.

"Myöhemmin" ei ollut kovin paljon myöhemmin, sillä jo merovingeja seurannut karolingidynastia otti ahkeraan käyttöön kristillis-roomalaisen hallitsija- ja yhteisökuvaston. Kaarle Suuri oli kirkon ja Jumalan välikappale. Hän oli hehkuva aurinko, kristillis-keisarillinen, suvereeni messias. Frankit olivat valittu kansa. Heidät esitettiin pelastussuunnitelman ytimenä. Kaarlen ja hänen kansansa asema oli absoluuttinen. Se ei ollut vain perinteisessä roomalaisessa mielessä maailmaa kategorisoiva ja hallitseva, vaan myös dualistisella tapaa partikularistinen. Kaarlen valtakunnan (ja Kaarlen hallitseman roomalaisen kirkon) ulkopuolella oli vain jotain muuta, jotain ei-valittua, alistettavaa ja pelastettavaa.

Kun Rooman kirkko pääsi varhaiskeskiajan räpiköintien jälkeen tolpilleen, se alkoi omimaan keisarilta valtaa takaisin omiin helmoihinsa. Ottolainen keisarivalta vastusti tätä. Kristillis-roomalaisen -- ja juutalaisen -- oikeuttamisen tavan Länsi-Eurooppaan vakiinnuttanut kirkon ja karolingikeisareiden yhteistyö johti kirkon ja keisarin väliseen valtakamppailuun. Sekä kirkon johtaja että keisari esittivät itsensä suvereeneina hallitsijoina ja valtapiirinsä universumin ytimenä.

Kiistakumppanit välittivät ambivalentilla yhteistyöllään tämän rajanvetämisen tavan keskiajan halki 1500-luvulle. Reformaatio kumpusi samasta ajattelusta. Oli vedettävä raja ytimen pitämiseksi puhtaana. Jaollaan sekulaariin ja kristilliseen reformaatio pohjusti valistusaatteen syntymisen. Kristillis-roomalainen ajatusblokki omaksuttiin kuitenkin yhtä lailla molempiin sfääreihin, sekä sekulaariin että kristilliseen. Valistusaate tuotti sekulaarin partikularismin rationalisoivaksi erityismetodiksi nationalismin -- joka on nykyään levinnyt tässä tarkoituksessa lähes kaikkialle maailmaan. Nationalismin ajatus perustuu kosmiselle valituksi tulemisen idealle. Kansakunta on oman universuminsa ydin, sen erityisin osa. Kansakunta on suvereeni. Se määrittyy suhteessa kansakunnasta poikkeavaan, suhteessa maantieteellisen rajan tuolla puolen olevaan, etnisen merkitsemistavan tuolla puolen olevaan.

Aivan kuten juutalaisessa ajatuksessa valitusta kansasta, myös nationalistisessa ajattelussa oma partikkeli on pidettävä puhtaana. On universumin kannalta katastrofaalista, jos meidän etninen yksikkömme sekoittuu muiden yksiköihin. Meidän erityisten merkkiemme on säilyttävä. Meidän identiteettimme on säilyttävä tai pelastushistoria ei toteudukaan. Me olemme suvereeni partikkeli niin kauan kuin suojelemme rajaa.

Adolf Hitlerin ja muiden antisemitistien erityisyysajattelu on esikristillisen juutalaisen partikularisoitumisprosessin johdannainen. Ajattelutavan välittäjinä toimivat valistus, saksalainen keisarius, reformaatio, keskiaikainen eurooppalainen ambivalenssi ja kristillis-roomalainen keisarius. Natsismin holokaustissa soveltaman äärimmäisen, eliminatiivisen määrittelytavan aatehistorialliset juuret ovat siis israelilaisessa Babylonin pakkosiirtolaisuuden myytissä.