Leegio!
Ken on kiinnostunut herätyskristillisestä uskosta ja uskon järkkymiseen liittyvistä kysymyksistä tutustukoon Saastaiseen huoneeseen -- mikäli ei ole sitä vielä tehnyt. Blogissa julkaistut kirjoitukset ovat hyvää matskua niin tutkijalle kuin kristityllekin.
Minulle Saastaisen huoneen kesäkuun kirjoituksista kiinnostavin oli toivepohdinta Pyhän Hengen pilkasta. Matt. 12:32:
Jos joku sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, se annetaan hänelle anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä vastaan, sitä ei anneta hänelle anteeksi tässä maailmassa eikä tulevassa.Tätä Raamatun kohtaa ei bloggaajan mukaan tavata lukea hirveän kirjaimellisesti, vaan toisin kuin monet muut synnit, Pyhän Hengen pilkka katsotaan aika epämääräiseksi "pitkäaikaiseksi vastustamiseksi", johon on käytännössä -- ja juuri päinvastoin kuin jakeessa seisoo -- helppoa saada anteeksianto. Kuitenkin:
Anteeksiantamattoman synnin mahdollisuus pelotti light-tulkinnasta huolimatta: mietin, vastustinkohan Henkeä liikaa, kun en uskaltanut heittäytyä hurmoksiin enkä puhjeta julkisiin kyyneliin. Pyytelin jälkeenpäin anteeksi "syntiäni" - heikkoa itseluottamusta.
Saastaisen huoneen tuorein kirjoitus koskee rukoilemista. Rukoileminen on aina kiinnostava aihe siitäkin syystä, että monet niin kutsutut tapakristityt ja jopa ateistit ainoana selkeästi uskonnollisena harjoitteenaan rukoilevat yksityisesti. Rukoukseen sisältyy maagisia lupauksia ja toiveita. Näin on asia myös herätyskristityn näkökulmasta:
Jumalan kanssa käytiin kauppaa, hierottiin sopimuksia ja tietysti yritettiin päästä milloin mistäkin pälkähästä.Huomattava on myös seuraava kohta:
Alunperin ihmisen ja Jumalan väliseksi kohtauspaikaksi ajateltu "pyhä hetki" voi olla arkinen meditaatiotila, joka helposti muodostuu pakkoneuroottiseksi toiminnaksi.Tämä ei ole harvinaista edes kiihkouskovaisten piirien ulkopuolella. Itselläni oli lapsena tuollaista taipumusta. Luin itsekseni iltarukousta kuin pakollista loitsua, jossa jos en olisi muistanut kattaa kaikkia maailman ongelmia, jotain pahaa olisi sattunut. (Tämä on tietenkin paljon puhuva muisto mietittäessä kulutuskäyttäytymistäni.) Olen myöhemmin kuullut monien -- tosiaan, myös ateistien -- harjoittavan tällaista pakkorukoilua, joissain tapauksissa jopa pitkin päivää, kaikkea elämää säätelevänä aktina. Myös Saastaisessa huoneessa pakonomainen rukoilu tunnistetaan kristillisen fundamentalismin ja taikauskon väliseksi sillaksi.
Minä nyt en ylipäätään katso mielekkääksi erottaa kristinuskoa muusta magianharjoittamisesta.
[Muuten. Minä vastustan pitkäaikaisesti omaa pyhää henkeäni. Olen kuunnellut ilosanoman kerta toisensa jälkeen ottamatta sitä sydämeeni, antamatta itseäni pojalle. Vaan hei! Mitä te oikein odotatte? Minä en tollasiin ryhdy. Tuomiopäivänä poikani sitten heittää minut tuliseen rotkoon tai ihan vain (Junakohtauksen käyttämää efektiä lainatakseni) -- PIM -- annihiloi. Kunnioita isääsi, perhana vie!]
posted by theokratie | 11.7.06
4 Comments:
"Luin itsekseni iltarukousta kuin pakollista loitsua, jossa jos en olisi muistanut kattaa kaikkia maailman ongelmia, jotain pahaa olisi sattunut. "
Minun iltarukoukseni pikkulapsena oli myös sellainen, jota kutsuisin nyt neuroottiseksi (vaikka myönnän, etten tiedä sanan oikeaa ja tarkkaa määritelmää.)
Mutta toisin kuin sinulla, minun ei tarvinnut kattaa kaikkia maailman ongelmia, minun piti saada rukouksen kaikki kohdat "lausuttua" pääni sisällä oikealla tavalla, tarpeeksi painokkaasti, Oikein. Jankkasin joskus jotakin kohtaa ties kuinka kauan uudestaan ja uudestaan, ennen kuin se meni oikein ja pääsin eteenpäin. En myöskään muista iltarukoukseni sisältöä, mutta se oli minulle niin tuttu, että näin sen olemuksen ja kulun jonkinlaisina lähes topografisina muotoina pääni sisällä. Iltarukoilu ei kai sitten ollut kivaa, en muista.
Enkä ole perheestä jota voisi kutsua uskovaiseksi. Mutta niin vaan se kristinusko oli minuun juurtunut. Seurakunnan päiväkerhotoiminnassa, ja sittemmin tietty peruskoulussa.
Ja jos sinä sanot, että rukoilukäyttäytymisesi muistuttaa sinua ostokäyttäytymisestäsi, niin hyvin monet minun toiminnoistani muistuttavat varmaan tuota ammoista tapaani rukoilla. Minun pitää varmistaa ja miettiä ja miettiä, en osaa lyödä lukkoon. En osaa päättää. En osaa olla varma. Ei ole itseluottamusta.
Mutta enää en rukoile. Viimeksi rukoilin 8 vuotta sitten kun luulin erään lähiomaiseni kuolevan, tai sanotaanko, hänen kuolevaisuutensa ja sairautensa konkretisoitui minulle. Silloinkin olin ollut ilman iltarukoilua ainakin reilun vuoden. Ja tämä omaiseni tilanteen inspiroima rukous, se oli juuri tuollaista nakuttavaa: "Jumala, ja Jeesus, tehkää niin ettei X kuole." Toistin tuota varmaan iltapäivästä pitkälle yöhön (en uskaltanut mennä nukkumaan), ja kyllähän se sitten auttoi. Rauha tuli. Mutta ei Jumalalta. Vaan omasta päästäni. Näin meillä.
Allekirjoitan:
- Makinoda
Kiinnostavaa kamaa, Makinoda(?). Kiitos. On jännittävää vertailla kokemuksia. Siis myös sinulla lapsuuden rukoilukokemuksista johtaa vaikutusketju aikuisiän pakkomielteisiin, vaikkakin eri tavalla kuin minulla.
Myös minun iltarukoukseni muuten oli sanatarkasti kaavamainen, vaikkakin vähitellen yhä 'paremmaksi' hioutuva. Sanatarkkuus oli kätevää, koska toistamalla kriittisen silmäni alla hyväksi toteamani litanian aina samanlaisena säästin aikaa ja energiaa. Minun ei tarvinnut siinä illalla sitten miettiä, miten voisin kattaa kaikki maailman ongelmat.
Tästä yksityisestä rukousneuroilusta pitäisi tehdä kunnon tutkimus -- siis juuri sellainen, jossa otettaisiin huomioon myös ei-uskovaiset ihmiset.
"Kiinnostavaa kamaa, Makinoda(?). Kiitos. On jännittävää vertailla kokemuksia. Siis myös sinulla lapsuuden rukoilukokemuksista johtaa vaikutusketju aikuisiän pakkomielteisiin, vaikkakin eri tavalla kuin minulla."
(Havaitsin nimimerkkini muistuttavan japanilaisia nimiä, ja minua nolotti, kun ajattelin sinun luulevan minua joksikin Japani-intoilijaksi. Itse asiassa se on erään Raamatussa mainitun nimi toisin päin.)
Tulin muuten tuon kommenttini jälkeen iltakävelyllä ajatelleeksi ekaa kertaa, että ehkäpä rukoilu/kristinusko sekoitti pääni. Ehkä se ei ollutkaan niin, että minulla oli jo tiettyjä käyttäytymismalleja joiden mukaan myös rukoiluni muotoutui, ehkäpä rukoilu muokkasi minua. Tässä vaiheessa alko metsäpolulla vähän vituttaa. Mitä se kristinusko on mulle oikein tehnyt. Tunsin vihaa. Mutta sitten se laantui. Olisinhan voinut syntyä keskiajalle. Tai tytöksi USAlaiseen abstinence-only -perheeseen. Tai jotain. Valtionkirkkosydeemi on Suomessamme mielestäni erittäin perseestä ja väärin. Mutta eivät he sentään suoranaisesti sorra saatikka tapa ihmisiä. He kylläkin pääsivät minuun käsiksi. Väittivät itseään totuudeksi. Mutta en usko heitä enää. Mutta minulla on arpeni.
On todella turhauttavaa toivoa kirkon eroa valtiosta ja kaikkea sitä, kun se ei perusihmistä kiinnosta. Ei mene läpi missään, ei saa tukea taakseen. Saa nähdä erotetaanko k:a v:sta edes mun elinaikana.
Eniten vituttaa se, että lapsille valehdellaan kouluissa. Oikeudessa pitää vannoa kertovansa totuus, ja vain totuus, mitään siitä lisäämättä, ja mitään pois jättämättä. Uskonnonopetuksessa jätetään pois kaikennäköistä informaatiota. (Kuten nyt vaikka Maria/Jeesus kuva-aiheen sukulaisuus Isis/Horus -kuviin ja ties mihin muihin. Mithran palvonnan samankaltaisuudesta kristinuskoon, ja sieltä käsittääkseni kopioiduista ehtoollismenoista).
Anteeksi purkaus, mutta mua oikeesti joskus vihastuttaa, että kirkko saa tehdä Suomessa näin. Se pitää asemansa valheilla ja sillä, että se saa lapset käsiinsä jo varhain.
-Makinoda
On vain hyvä asia, että ilmaiset itseäsi avoimesti. Viha on hyvä tunne, niin kauan kuin se ei kanna näköistään hedelmää.
Suomen valtio ja luterilainen kirkko ovat eronneet asteittain yhä enemmän (vähitellen oikeastaan koko itsenäisyyden ajan). Annatkin jo kommentissasi ymmärtää tärkeimmän syyn, miksi eroprosessi ei ole nopeampi: Useimmista ihmisistä on ihan ok, jos tasavallallamme on hieman kristillisiä sävyjä. Se tuntuu monista turvalliselta ja asianmukaiselta. Suomi nähdään kristillisten merkkien määrittelemänä kansakuntana -- onhan lippummekin risti. Mikäli uskotaan demokratiaan totuutena, on vain oikein, että kirkko ja valtio ovat naimisissa.
Täytyy myös todeta, että uskonnonopetuksessa huomioidaan myös vaietuiksi mainitsemiasi asioita. Se ei ole nykyisellään järjestelmällinen propagandalaite. Tämä on tietysti aikalailla opettajakohtaista. Jos on uskontotiedettä pääaineenaan lukenut tyyppi opena, niin silloin saa luultavasti varmimmin monikulttuurista tietämystä. Kirkollisemmilta laitoksilta opeksi päätyneet ovat varmaan todennäköisimmin kirkon kätyreitä.
Julminta kirkon toiminnassa taitaa olla juuri tuo sanan opettaminen lapsille -- sen opettaminen ainoana mahdollisena totuutena ja elämää rajaavana normien kokoelmana. Jokaisen opettavan, vastuullisen auktoriteetin tulisi pyrkiä aina tarjoamaan jonkinlaista näkyvyyttä myös kilpaileville näkökannoille. Se on reilua.
(Ja mitä tulee Japani-intoiluun, niin itselläni ei ole kerrassaan mitään sitä vastaan. Oma beibeni on japanisti henkeen ja vereen.)
Lähetä kommentti
<< Home