Vipinä

Olen lukenut Peter Englundin Hiljaisuuden historiaa. Siinä on useiden ilmaisullisten kökköjen ja perustelemattomien reduktioiden rinnalla hauskoja juttuja. Esimerkiksi hieromasauvan historia on mainiota kamaa. Tiesittekö, että 1800-luvulla tehtiin kokeita höyrykäyttöisillä vibraattoreilla? Tai että käsisuihku oli alunperin juurikin naisten orgasmiapuväline?

Kenellekään ei taida tulla yllätyksenä, että ensimmäinen paristokäyttöinen hieromasauva oli ruotsalaisvalmisteinen.

Menemisiä

Tänään menen Lahteen, huomenna Kainuun Ristijärven Koskenkylälle. Marja-Liisa syntyi siellä. Siis äitini. Horoskoopiltaan neitsyt, luonnollisesti. En ole käynyt seudulla vuosikausiin. Olen kyllä kaivannut kovasti.

Lähdetään sukuloimaan ja tie muuttuu pikku hiljaa yhä aaltoilevammaksi. Siitä tietää, että pian ollaan perillä. Isä ajaa tahallaan niin lujaa kuin liikennesäännöt sallivat, jotta mäet tuntuisivat vatsanpohjassa erityisen huikeilta. (Voi olla että ajoi lujempaakin, mutta pikkutytön mieli ei ota sellaista vaihtoehtoa vastaan.) Mennään sisään pirtteihin jotka ovat aina täynnä hyväntuulisia, puheliaita ihmisiä ja istutaan pöytiin, joissa on hirveästi ruokaa. Juustoleipä on ehdoton suosikkini. Olen nirso lapsi, mutta Ristijärvellä suostun maistamaan yhtä ja toista. Jokaisesta talosta löytyy vähintään yksi kissa. Navetassa käyminen on eksoottista. Ja vielä eksoottisempaa on murre, jota ihmiset puhuvat. Se on niin hauskaa, ettei tiedä miten päin olisi. Kuuntelen sitä lumoutuneena penkin päässä ja painan sanontoja mieleeni.

Näin on Anna-Leena Härkönen Ristijärven kunnan kotisivujen mukaan kirjoittanut. En samastu järin hyvin tuohon puheliaisuusosaan, sillä omat Kainuun-sukulaiseni eivät todellakaan ole olleet mitään pölisijöitä, vaikkakin oikein mukavia ihmisiä. Sanontoja tai sanontatapoja en muista muuten, paitsi että äidiltäni on tarttunut aika paljonkin metkaa sanastoa.

Parhaiten pystyn allekirjoittamaan kuvauksen alkuosan. Minä ja veljeni tapasimme matkata pohjoiseen enolta lainatun pakettiauton takalootassa. Kun loppuosuudella tie muuttui hurjaksi, yritimme roikkua täryyttävissä penkeissä kiinni. Riemuksemme emme siinä useinkaan onnistuneet, vaan sinkouduimme sinne tänne, lootan seinästä seinään ja muksis toisiamme päin.

Tällä kertaa olemme matkassa ahtaalla henkilöautolla. Ja veljeni on Puolassa.

Kaipaan niittyjen kosteutta, veden, ahventen tummuutta. Muistan armeijat -- kivijalan sisiliskot ja hiekkatien hevosmuurahaiset. Vanhat, harmaat vajat ja se yksi reikäinen lato, jossa kuulen pöllön tai kuolleen. Paarmoja, ampiaisia, hyttysiä, mäkäräisiä ja polttiaisia muistelen sydän hitusen koleampana, mutta iho silti kuumoittaen. Kaipa himoitsen kainuulaisia näykkäsyjä.

Kauniit ja rohkeat

Jumalat ansaitsevat kaiken pilkan. Huonoimmat heistä kuolevat. Parhaat jäävät odottamaan kyllin osuvaa. Myös moni pilkkaaja on jumala.

Pääministeri Matti Vanhanen

Vihamielisten, vastuuttomien typeryyksien möläyttely tekee johtajasta kunnioitetun. Miksi? Näen kolme syytä:

1. Aggressiivisuus on poliittinen hyve. Vihamielinen käyttäytyminen luo harhaanjohtavan vaikutelman toimeliaisuudesta ja innostuneisuudesta.
2. Tunne- ja vaikutelmaohjautuneessa barbaarikulttuurissa odotetaan eksplisiittisesti virheellisten päätelmien tekemistä ja niillä ylpeilyä. Typeryyttä katsotaan hyvällä.
3. Osoittaessaan, ettei sovinnainen sido häntä, johtaja samalla osoittaa kykynsä ylittää rajoja. Hänellä on voimaa rikkoa yhteiskunnan tai -- vielä yliluonnollisemmin -- luonnon lakeja pyrkiessään yhteiseen hyvään.

Matti Vanhasta on syytetty heikoksi johtajaksi kaikista kolmesta näkökulmasta: Hän ei ole kyllin toimelias eikä innostunut. Hän on virkamiesmäinen järkeilijä. Hänen identiteettinsä pysyy visusti sovinnaisten rajojen sisällä.

Nyt Matti on kuitenkin ilmeisesti päättänyt tarttua pääministeriyden haasteeseen toden teolla. Hän on omaksunut piirteitä Vennamon, Hitlerin ja Lipposen poliittisesta retoriikasta. Matista on tulossa vihamielinen, typerä ja vastuuton -- siis oikea johtaja.

Kokooma

Kohtaus ruo
kohta ruos
kokousruoka vimmaruoka.
Kokousruokavimma.

Esitelmäni aihe on
kokousruokavimma.

ruos
ruok
ruoskeenesto
eiku rous
rousk
rouskeenkesto.

Pitää olla ruokaa suussa.

Ihan kohta. Ei kun heti.



[Runotorstain aiheena on kohtaaminen.]

Viha

Vihaan vihan hedelmiä. Tämä viha on hyvä.

Pyhä Ephebiceus

Haluan heti aluksi painottaa, että olen tosissani.

Ja nyt kun se on todistettu, voin keskittyä itse asiaan.

Kuulkaa: minä olen Pyhä Ephebiceus, teinien suojelupyhimys.

Minä varjelen patetiaa, häpeämätöntä naiiviutta, kohteetonta kritiikkiä, perusteetonta ylemmyydentuntoa, päämäärätöntä emansipaatiota, aivojen otsalohkon uudelleenorganisoitumista, logiikkavammaa sekä täyttä omavaltaisuutta koskien isoja alkukirjaimia tai, Pilkkuja.

Tohisevia on halpamaista ivata.

[Kuva.]

Hyvää

VAUVAT ON NIIN IHANIA!!!!!

Ne ei osaa sanoa "ei".

Ruma nahkea

Mönkii ja nahkea leviää
nainen ei halua nahkeaa
ihoa uhkaava erite hallinnoi
haluaa hönkiä naisen ei
hallinnoi tarttuvaa ei.



[Runotorstain tämän viikon aiheena on haastava rumuus.]

Leegio!

Kuvan on väsännyt Kipling West.

Ken on kiinnostunut herätyskristillisestä uskosta ja uskon järkkymiseen liittyvistä kysymyksistä tutustukoon Saastaiseen huoneeseen -- mikäli ei ole sitä vielä tehnyt. Blogissa julkaistut kirjoitukset ovat hyvää matskua niin tutkijalle kuin kristityllekin.

Minulle Saastaisen huoneen kesäkuun kirjoituksista kiinnostavin oli toivepohdinta Pyhän Hengen pilkasta. Matt. 12:32:

Jos joku sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, se annetaan hänelle anteeksi, mutta joka puhuu Pyhää Henkeä vastaan, sitä ei anneta hänelle anteeksi tässä maailmassa eikä tulevassa.

Tätä Raamatun kohtaa ei bloggaajan mukaan tavata lukea hirveän kirjaimellisesti, vaan toisin kuin monet muut synnit, Pyhän Hengen pilkka katsotaan aika epämääräiseksi "pitkäaikaiseksi vastustamiseksi", johon on käytännössä -- ja juuri päinvastoin kuin jakeessa seisoo -- helppoa saada anteeksianto. Kuitenkin:

Anteeksiantamattoman synnin mahdollisuus pelotti light-tulkinnasta huolimatta: mietin, vastustinkohan Henkeä liikaa, kun en uskaltanut heittäytyä hurmoksiin enkä puhjeta julkisiin kyyneliin. Pyytelin jälkeenpäin anteeksi "syntiäni" - heikkoa itseluottamusta.

Saastaisen huoneen tuorein kirjoitus koskee rukoilemista. Rukoileminen on aina kiinnostava aihe siitäkin syystä, että monet niin kutsutut tapakristityt ja jopa ateistit ainoana selkeästi uskonnollisena harjoitteenaan rukoilevat yksityisesti. Rukoukseen sisältyy maagisia lupauksia ja toiveita. Näin on asia myös herätyskristityn näkökulmasta:

Jumalan kanssa käytiin kauppaa, hierottiin sopimuksia ja tietysti yritettiin päästä milloin mistäkin pälkähästä.

Huomattava on myös seuraava kohta:

Alunperin ihmisen ja Jumalan väliseksi kohtauspaikaksi ajateltu "pyhä hetki" voi olla arkinen meditaatiotila, joka helposti muodostuu pakkoneuroottiseksi toiminnaksi.

Tämä ei ole harvinaista edes kiihkouskovaisten piirien ulkopuolella. Itselläni oli lapsena tuollaista taipumusta. Luin itsekseni iltarukousta kuin pakollista loitsua, jossa jos en olisi muistanut kattaa kaikkia maailman ongelmia, jotain pahaa olisi sattunut. (Tämä on tietenkin paljon puhuva muisto mietittäessä kulutuskäyttäytymistäni.) Olen myöhemmin kuullut monien -- tosiaan, myös ateistien -- harjoittavan tällaista pakkorukoilua, joissain tapauksissa jopa pitkin päivää, kaikkea elämää säätelevänä aktina. Myös Saastaisessa huoneessa pakonomainen rukoilu tunnistetaan kristillisen fundamentalismin ja taikauskon väliseksi sillaksi.

Minä nyt en ylipäätään katso mielekkääksi erottaa kristinuskoa muusta magianharjoittamisesta.

[Muuten. Minä vastustan pitkäaikaisesti omaa pyhää henkeäni. Olen kuunnellut ilosanoman kerta toisensa jälkeen ottamatta sitä sydämeeni, antamatta itseäni pojalle. Vaan hei! Mitä te oikein odotatte? Minä en tollasiin ryhdy. Tuomiopäivänä poikani sitten heittää minut tuliseen rotkoon tai ihan vain (Junakohtauksen käyttämää efektiä lainatakseni) -- PIM -- annihiloi. Kunnioita isääsi, perhana vie!]

Jumala kannattaa Italiaa.

Miksikö?

Koska paavi on sen kohdussa. Koska Ranskan valtio on niin sitoutunut maallisuusperiaatteeseen. Mutta ennen kaikkea koska Italian syöttökuviot ovat vauhtiin päässessään jumalaisia.

Potestas Italicorum! ja sillai.

[Tähän pitäisi varmaan kirjoittaa jotain Zidanesta ja Materazzista ja poissa palkintojenjaosta olleesta Sepp Blatterista. Zidane oli koko jatkoajan näyttänyt epäluonteenomaisen turhautuneelta. Mitä Materazzi sanoi? Yrittikö Blatter suostutella Zidanen mukaan palkintojenjakoon? Jään uteliaana odottamaan juoruja.]

Pikavuoro Baabel-Rooma-Dachau

Kirjoitin taannoin: "Olen kuin juutalainen, pullollani itseinhoa". Kyseessä oli juutalaisstereotypiasta riemunsa johtava epäilyttävä letkaus. Nyt väitän melkein yhtä epäilyttävästi, että holokausti oli ideana ja toimenpiteenä paljolti riippuvainen juutalaisesta, tarkemmin sanottuna israelilaisesta kulttuuriperinnöstä.

Esikristillisen ajan viimeisten viiden vuosisadan juutalaisuudella on ollut länsimaisen yhteiskunnan legimaation kannalta hyvin keskeinen asema. Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalainen elämäntapa ja oppijärjestelmä partikularisoitui -- juutalaisuus syntyi. Babylonissa elettäessä ympärileikkauksesta tuli tekijä, joka piirsi selvän rajan Jahven palvelijoiden ja babylonien välille. Jahve ei pian ollut vain meidän jumalamme, vaan kosmoksen ainoa Jumala. Israelin kansasta tuli tämän suvereenin kosmisen voiman valitsema ryhmä ja sille luvattiin messias. Juutalaisuudesta tuli siis universumin ydin, joka täytyi rajata selvästi erilleen muusta maailmasta ytimen puhtauden varmistamiseksi.

Lähes alusta alkaen kristinusko omaksui juutalaisen rajaamismenettelyn. Kristinuskon kautta juutalainen partikularismi välittyi roomalaiseen maailmaan. Juuri partikularististen taipumusten vuoksi kristittyjä tarvitsi ensimmäisillä vuosisadoilla aina välillä ruhjoa. He uhkasivat Rooman synkretistis-monoliittista suvereniteettia vetämällä tiukan rajan oman ryhmän ja muiden ryhmien välille.

Kun Konstantinus vuonna 313 legitimoi kristinuskon, asiat alkoivat loksahdella. Kristinuskon universalismi imeytyi roomalaiseen universalismiin, joka oli poliittisessa mielessä vertaansa vailla. Roomalainen suhteellisella tapaa kategorisoiva poliittinen järjestelmä omaksui kristillisen ehdottoman partikularismin. Keisari ei ollutkaan enää vain (sinällään jo melkein suvereeni) augustus, vaan hänestä tuli omalle yhteisölle omistautunut messiaaninen hahmo. Keisarilliset ylistyspuheet ja saapumisrituaalit saivat yhä myyttisempiä piirteitä. Keisarin alunperin mithralaiseen rooliin voittamattomana aurinkona (sol invictus) yhdistyi juutalais-kristillinen valituksi tulemisen ajatus ja kristuskuvasto yhdistyi mithralaiseen hallitsijakuvastoon.

Frankit omaksuivat läntisen keisarivallan kaatumisen jälkeen roomalaisen hallintojärjestelmän. Merovingiajalla gallo-roomalainen byrokratia piti osittaisesti yllä roomalaista valtakäsitystä. Aina Klodovigista lähtien merovingikuninkaat hakivat legitimaatiota Länsi-Rooman perinnöstä etenkin juuri siitä syystä, että roomalaisperäinen eliitti odotti sitä. Vähitellen gallo-roomalaisten ja frankkien sulautuessa keisarillinen kuvasto jäi leijumaan epämääräiseksi osaksi merovingien valtapohdintoja. On myös tärkeää, että kristinusko säilytti taiteessa ja saarnoissa kristillis-roomalaista hallitsijakuvastoa sekä teologiassaan puhdasta suvereniteettia, universalismia ja partikularismia, joita saatettiin myöhemmin hyödyntää täysipainoisesti poliittisten johtajien aseman oikeuttamiseen.

"Myöhemmin" ei ollut kovin paljon myöhemmin, sillä jo merovingeja seurannut karolingidynastia otti ahkeraan käyttöön kristillis-roomalaisen hallitsija- ja yhteisökuvaston. Kaarle Suuri oli kirkon ja Jumalan välikappale. Hän oli hehkuva aurinko, kristillis-keisarillinen, suvereeni messias. Frankit olivat valittu kansa. Heidät esitettiin pelastussuunnitelman ytimenä. Kaarlen ja hänen kansansa asema oli absoluuttinen. Se ei ollut vain perinteisessä roomalaisessa mielessä maailmaa kategorisoiva ja hallitseva, vaan myös dualistisella tapaa partikularistinen. Kaarlen valtakunnan (ja Kaarlen hallitseman roomalaisen kirkon) ulkopuolella oli vain jotain muuta, jotain ei-valittua, alistettavaa ja pelastettavaa.

Kun Rooman kirkko pääsi varhaiskeskiajan räpiköintien jälkeen tolpilleen, se alkoi omimaan keisarilta valtaa takaisin omiin helmoihinsa. Ottolainen keisarivalta vastusti tätä. Kristillis-roomalaisen -- ja juutalaisen -- oikeuttamisen tavan Länsi-Eurooppaan vakiinnuttanut kirkon ja karolingikeisareiden yhteistyö johti kirkon ja keisarin väliseen valtakamppailuun. Sekä kirkon johtaja että keisari esittivät itsensä suvereeneina hallitsijoina ja valtapiirinsä universumin ytimenä.

Kiistakumppanit välittivät ambivalentilla yhteistyöllään tämän rajanvetämisen tavan keskiajan halki 1500-luvulle. Reformaatio kumpusi samasta ajattelusta. Oli vedettävä raja ytimen pitämiseksi puhtaana. Jaollaan sekulaariin ja kristilliseen reformaatio pohjusti valistusaatteen syntymisen. Kristillis-roomalainen ajatusblokki omaksuttiin kuitenkin yhtä lailla molempiin sfääreihin, sekä sekulaariin että kristilliseen. Valistusaate tuotti sekulaarin partikularismin rationalisoivaksi erityismetodiksi nationalismin -- joka on nykyään levinnyt tässä tarkoituksessa lähes kaikkialle maailmaan. Nationalismin ajatus perustuu kosmiselle valituksi tulemisen idealle. Kansakunta on oman universuminsa ydin, sen erityisin osa. Kansakunta on suvereeni. Se määrittyy suhteessa kansakunnasta poikkeavaan, suhteessa maantieteellisen rajan tuolla puolen olevaan, etnisen merkitsemistavan tuolla puolen olevaan.

Aivan kuten juutalaisessa ajatuksessa valitusta kansasta, myös nationalistisessa ajattelussa oma partikkeli on pidettävä puhtaana. On universumin kannalta katastrofaalista, jos meidän etninen yksikkömme sekoittuu muiden yksiköihin. Meidän erityisten merkkiemme on säilyttävä. Meidän identiteettimme on säilyttävä tai pelastushistoria ei toteudukaan. Me olemme suvereeni partikkeli niin kauan kuin suojelemme rajaa.

Adolf Hitlerin ja muiden antisemitistien erityisyysajattelu on esikristillisen juutalaisen partikularisoitumisprosessin johdannainen. Ajattelutavan välittäjinä toimivat valistus, saksalainen keisarius, reformaatio, keskiaikainen eurooppalainen ambivalenssi ja kristillis-roomalainen keisarius. Natsismin holokaustissa soveltaman äärimmäisen, eliminatiivisen määrittelytavan aatehistorialliset juuret ovat siis israelilaisessa Babylonin pakkosiirtolaisuuden myytissä.

Hreian uusi ääni

Muljutan suussani
takapihan sammalesta löytynyttä
luunpalasta.
Leuassa kuristaa.

Oksennan räksän.
Se on liittainen möykky
ja toivoton.
Sen silmät ovat ummessa.
Kömpelöt varpaat harovat kaarnaa.

Minä upotan piikkikorkoni perunamaahan
ja myllään
kuohuilevaa multaa.
Siemenperuna roiskahtaa rikki.

Hapan haju
keriytyy mekkoni alle.

Siivet pyrstöön takkuuntuneina
kyljellään
lintu nousee ja piirtää
taivaalle lasista rataa.

Se menee laulavaan kitaan
ja vihdoin minäkin kasvan.



[Runotorstai ja muutos.]

Kuin punajuuri

Tiina-toverini muotoili oivasti erään teologisen (tai feuerbachilais-ateistisen) perusargumentin:

Jumala on niin suuri, että se voi tehdä mitä vain, jos ihminen niin haluaa.

Uusi koi

Olen palannut katolta, joka sulautui osaksi lenkkareitani pintalämpötilan kivuttua yli 70 asteen.

Piakkoin on kenties luvassa hurjahko(n kankea) historiallinen analyysi juutalaisen itseinhon ja länsimaalaisen hallintokulttuurin välisestä yhteydestä sekä tuoretta tietoa autenttisesta ihmisyydestä.

Ken kiihottui jouluevankeliumistani, saattaa tykätä erään luojan ensiparahduksesta.