theokratie — nyt puhuu jumala

keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006

Draivia, draivia, eli: Sigmund goes Virilio

Psykodynaamisesti katsoen ihminen on viettiensä ajama. Arkisesti ihminen kuitenkin käsittää itse ohjaavansa itseään. Samoin ihminen käsittää itse ohjaavansa autoaan.

Psykodynamiikalla (1) ja aerodynamiikalla (2) on yhteinen hanke.

1. Vietti tekee ihmisestä sijainnittoman. Se tuottaa ihmisen vektoriksi subjektin ja objektin välille. Subjektilla ei ole itsenäistä liikemomenttia, vaan vain siihen kytkeytyvällä dynaamisella halu-ulokkeella. Subjektia ei perinteisessä mielessä ole. On vain vektori, joka venyttäytyy janaksi subjektipisteen ja objektipisteen välille.

2. Auto tekee ihmisestä sijainnittoman. Se tuottaa ihmisen tienmyötäiseksi vektoriksi. Ihmisen keholla ei ole enää omaa liikemomenttia, vaan vain dynaamisella kulkuneuvolla, johon keho kytketään. Vapaata subjektia ei perinteisessä mielessä ole. On vain vektori, joka venyttäytyy janaksi alkupisteen ja loppupisteen välille.

Tie on yksiulotteinen. Se näyttelee taitavasti kaksiulotteista ja hieman kehnommin kolmi- ja neliulotteista. Käytössä tie tulee yksisuuntaiseksi abstraktiksi janaksi, joka piirtyy alku- ja loppupisteen välille. Ympäristö, jonka tie halkoo, on nauhaa. Se on elokuva, jota seurataan tavalliseen tapaan (ikkuna)ruudulta. Elokuva kertoo vauhdista. Vauhti on matkustajalle todiste alku- ja loppupisteen yhtymisestä matkustajassa tai tarkalleen ottaen hänen matkaa tekevässä kulkuvälineessään.

Automatka on viettivektorin tuottama tunnelimainen siirtymä alkupisteestä eli haluajasta loppupisteeseen eli halun kohteeseen. Toisin sanoen
automatka on yhdynnän tapahtuma. Vietti ajaa ihmisen yhdyntään. Auto-tie ajaa ihmisen yhdyntään.

Molempien draivien voidaan katsoa johtavan auto- eli itsetyydytykseen. Sekä psykodynaaminen että aerodynaaminen maailmankuva venyttävät ihmisen irti itseydestä ja esineellistävät sen toiminnan automaatiksi. Ilmeinen ero piilee tuotetun automaation seksuaalisessa suuntautumisessa.

Viettiyhdynnässä matkustajuuden kokemus on kehollista. Se tyydyttää halua, joka määrittelee subjektin. Autoyhdynnässä matkustajuuden kokemus on audiovisuaalista ja jyrkästi ulkoistavaa. Se tyydyttää subjektin määrittelevää logistiikkaa. Autoyhdyntä liittyy tässä suhteessa läheisesti pornografiaan.

"Sigmund goes Virilio"-teesi pitää erityisen hyvin paikkansa silloin, kun autoa käytetään riiuureissuilla.

tiistaina, toukokuuta 30, 2006

Olen hyvä.

Ei mitään mersua, ole hyvä. Moni mersu maailmassa paahtakoon pahki.

Janis Joplin on tosin toki ihana. Kannan silti kantani.

maanantaina, toukokuuta 29, 2006

Pronominalisoin vallan

Päädyin tänään leikkimään pronomineilla pohtiessani vallankäyttöä ja kuluttajuutta.

Esitän nyt länsimaisen valtadiskurssin kehityskulun.
1. "Sinä."
2. "Sinun."
3. "Minun."
4. "Minulle." ("Sinulle.")

Tätä seuraavat rinnakkain (a) altruistinen, (b) individualistinen ja (c) dekonstruktiivinen lausunto:
5.a "Minulta."
5.b "Minä."
5.c "Kuka muka?"

Luonnostelin tämän pohdittuani hypermodernia vieraantunutta minää ja tyypillisiä pakinatyylisiä väitteitä, joiden mukaan kulttuurimme on "minä"- tai "mulle-kaikki-heti-nyt" -luonteinen. Vallitsevin kulttuuri ei ole ainakaan "minä"-luonteinen. Itseä ei määritellä sisäistyvästi, vaan ulkoistavan tuotteistuneisuuden kautta. Havainto "mulle"-luonteisuudesta sen sijaan pitää paikkansa. Hahmottelen nyt tarkemmin, miten päädyin muotoiluuni.

1. Työväenluokkaa edeltänyt valtadiskurssi oli "sinä"-diskurssia. Siinä valta kuului aina-jo luonnollistuneesti hänelle, jolla se oli. Keskeisin havainto tässä on: "sinä olet valta." Koska "minä" en voi tulla "sinuksi", valta myös jää "sinuun".

2. Työväenluokan syntyminen tapahtui havainnon "vallan välineet ovat sinun" kautta. Valta ei ollutkaan luonnollinen osa "sinua", vaan "sinä" omistit sen instrumentaalisesti. Instrumentit on mahdollista anastaa "minulle", joten valta ei olekaan kiinteää. Siitä voi tulla "minun". Tämän pohjalta syntyivät siis valtadiskurssiin sekä "minulle" että "minun", mutta tosiasiallisesti paradoksaalisessa järjestyksessä ja vastavallankumouksellisesti määrittyen.


3. "Minun" on demonisesti itseäänsiittävän markkinajärjestelmän ensimmäinen menestyksekäs askel vallan "sinun"-luonteisuuden havainneen työväenluokan ohjaamiseksi ulos vallankäytön todellisuudesta. Aiemmin julkisesti valtadiskurssin marginaaliin määritelty ja sitä myöten kapinahenkiseksi muuttunut enemmistö tuottuu (tai jopa äkillisesti kääntyy ympäri) kuluttajuuden ja mainostamisen synnyn myötä uudeksi, kuvitteelliseksi omistajaluokaksi. Havainto "sinun" tuottaa kysynnän koko yhteiskunnan vertikaalisesti läpäisevälle (ja näennäisesti latistavalle) omistajuudelle. Mainos vastaa tähän tarpeeseen: "Tämä voisi olla sinun." Ja pian se onkin "minun". "Sinun"-valtatodellisuus on tällöin itsesäätelevästi kätketty "minun"-luonteisuuden lakanan alle. "Sinun" on siis yhä todellisuutta.

4. "Minulle"-luonteisuus on markkinajärjestelmän tuottaman "minun"-luonteisuuden virtaviivaistuneisuutta. Kyse on jatkuvasti uusiutuvasta (fraktaalisesta) vallan anastamisen vaikutelmasta. Kun "sinun"-luonteisuus havaitaan, siitä seuraa tarve "minulle". Nykyinen "minulle" on kuitenkin käännettyä vallankumouksellisuutta. Se on vastavallankumouksellinen totuus, joka kesyttää vallankumouksellisen "minulle"-tarpeen fraktaaliseksi simulaatioksi, jossa vallan instrumentit
näyttävät jakautuvan säälimättömän demokraattisesti. Tässä vaiheessa tuotantovälineitä ei enää kuitenkaan ole olemassa valtadiskurssissa, vain kulutusvälineet. Jopa oma osallisuus tosiasialliseen tuotantoon, eli työ, on muuttunut rahan hankkimisen välineeksi. Rahaa hankitaan kuluttamista varten. Tässä vaiheessa mainostaja sanoo innokkaalle yleisölle: "Tämä on tehty juuri sinulle." Ja pian saankin sen "minulle". "Sinun"-valtatodellisuus on siis yhä totta ja lisäksi "minä" määrityn täysin sen kautta, miten kulutan itseni "sinulle".

Kohta 5 on reaktio spektaakkelisen "minulle"-todellisuuden tunnistamiseen "sinulle"-todellisuudeksi.

5.a Erityisesti hyväntekeväisyyteen liittyvä "minulta" on altruistinen virhe. Se ei huomioi vallan "sinulle"- ja "sinun"-luonteisuutta, vaan kääntää vain "minulle"-luonteisuuden kuluttajuuskehän sisällä ympäri. "Minulta" on "minulle"-luonteisuuden jatke. Voin antaa, koska olen hankkinut. Vain kuluttaja voi osallistua valtadiskurssiin "minulta"-luonteisena.

5.b "Minä"-kulttuuri on se, johon itse aktivoidun. Se on johdonmukainen lopputulos havainnon "sinä" tekemiselle. Se ohittaa tuotannon ja kuluttajuuden syklin ja kääntää luonnollistuneen valtatodellisuuden ytimen ympäri. Se palauttaa subjektin luonnollisen piiriin ja luonnollisen subjektin piiriin. Luonnollinen hallitsija on aina "minä". "Sinä" on aina instrumentti ja tuottaa myös "minusta" instrumenttia. Suvereniteetti on subjektiivista ja itsevaltaista. Olen autokraatti.

5.c Pronominin ja vallankäytön välinen ero katsotaan rauenneeksi. Interrogatiivipronominiin tyytyminen jättää kysymyksen vallan sijainnista vaille vastausta. Toimija sulautuu valtatodellisuuden pintaan. Valta ei ole kenelläkään, eikä kenellekään, vaan kuten Foucault esittää, se tehdään suhteellisuutena.

Vallassa ei siis ole "minä"-kulttuuri, vaan "mulle-kaikki-heti-nyt"-kulttuuri. Tähän voi vastata kolmella tapaa. Itse katson kohdan 5.b olevan aktivistisesti mielekkäin ja kohdan 5.c analyyttisesti mielekkäin. 5.a on tarpeellinen näkökulma lähinnä pyrittäessä anastamaan rahaa kuluttajilta.

sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006

Seksiä.

Joskus toiste. Miten vitsikästä! Enkä aio edes kirjoittaa Viriliosta, vaan postitan vain linkin Mari-beiben mulle pistämään vaivoin hupaisaan kaksi- tai kolmitasoiseen viihdesykliin.

Vadertrix on ensin enintään ihan hupaisa, sitten tylsä, sitten hervoton. Lopulta siitä tulee narkoottinen.


Hassusti heiluva, pikselöitynyt Neo-Vader yhdistettynä reippaaseen versioon pimeän puolen tunnarista luo ihan-hupaisuutta. Se ettei mitään uutta meinaa tapahtua laimentaa homman tylsyyteen. Hervottomuus on ensimmäinen askel tiellä kohti riippuvuussuhdetta.
Kiertävä kamera on impulsiivisen vangitseva. Tutun ja rakkaan musiikin toistuminen luuppina sekä tutun ja rakkaan visuaalisen kohtauksen toistuminen sen kanssa epätahdissa luovat puuroisesti kerrostuvan esteettisen ja semanttisen kopiohumalan. Lisäksi Vaderin pärstä pistää käyntiin epäonnisen yrityksen assosioida klippi erilaisiin Tähtien Sodan kohtauksiin, josta seuraa potentiaalisesti hassua.

Aivan riemastuttavaa on myös se, että joillain teinifoorumeilla on tosissaan keskusteltu siitä, mikä vaikutus tämän klipin katsomisella on tasapainoaistiin tai terveyteen. Kai jos tämän yrittää katsoa loppuun asti, niin jotain haittavaikutuksia voikin ilmaantua, kuten verihyytymiä pakaroihin.

Lupaan kyllä kirjoittaa seksistäkin -- kyseessä on toki kiihottava objekti. Ja Viriliolla on oma aikansa. Älä nyt hätäile! Sotatilassako eläisin? Ai niin, toki aion pohdiskella myös sinun olemassaoloasi, kuten taannoin lupasin. Joten paljon hurvittelua on tiedossa. Stay tuned! (Viittaan edelliseen kertaan, kun käytin tätä lausetta. Alkaako nuoleskeleva lukijavihani ärsyttää minua? Entä leppeä kirjoittajavihani? Ei ihan heti ainakaan.)

lauantaina, toukokuuta 27, 2006

Fraktaalinen ja tehotohtorit


Toisinaan Jean Baudrillard käsittää nykyaikaisen tuotantojärjestelmän perustuvan fraktaalisuudelle. Toisinaan myös minä käsitän sellaista.

Markkinakulttuurissamme tarpeet muodostuvat neljän eriluonteisen arvon pohjalta. Kolme ensimmäistä fokusoituvat esineeseen. Neljäs irtaantuu esineellisestä todellisuudesta. Kukin arvotyyppi syö sisäänsä ja hävittää edellisen arvotyypin.

1. Käyttöarvo on luonnollista. Esine saa käyttöarvon tarpeista, jotka syntyvät suhteessa elettyyn todellisuuteen.
2. Vaihtoarvo on hyödykkeellistä. Se syntyy kaupankäynnin logiikassa.
3. Merkkiarvo on strukturaalista ja muodostuu viittaussuhteessa koodattuihin malleihin.

Neljäs arvo on fraktaalista. Se tuhoaa muut tavat muodostaa arvoa simuloimalla niitä karkeasti, mutta silti täydellisen vakuuttavasti. Fraktaalisessa arvossa viittauspiste on poissa. Arvo leviää vain tartunnan kautta, eikä sen syntymisellä ole sääntöjä. Se säteilee esteettömästi koko simulakrumiseen maailmaan. Kaikki tuotetuksi tuleva on arvokasta. Muu ei ole arvokasta. Kaikki kuvattu ja paljastettu, kaikki ohueksi kiristetty ja sileäksi katsottu peittyy arvon lateksiin. Arvo ei pysähdy yhteenkään esineeseen, vaan se sisältää kaiken. Merkitys ei synny strukturaalisen erotuksen kautta, vaan eheänä hajaantumisena. Jokainen sirpale tuottaa uuden, edelliselle sirpaleelle sokean sirpaleen. Arvo toistaa itseään fraktaalina. Se on ainutlaatuisuussimulaatio, joka tuottaa koko ajan korvautuvaa korvaamattomuuden kokemusta.

Sami Torssonen (kuka lie) kirjoitti Turun ylioppilaslehteen (9/2006) pienen kannanoton otsikolla "Haussa viisi miljoonaa tehotohtoria". Kirjoitus on luettavissa naiivina, mutta johdonmukaisena reaktiona arvoavaruutemme fraktaalisuuden tunnistamiseen. Torssonen katsoo, että yliopiston tuotteiden arvoa on vaikea mitata. Mitä opintopisteiden tai tutkintojen määrä todella kertoo laitoksen tai opiston menestyksestä tehtävässään? Karkeisiin tuotantoteholaskelmiin turhautuneena Torssonen kirjoittaa:

Tehokkainta olisi myöntää heti jokaiselle suomalaiselle tohtorin arvo ja miljardi opintopistettä.

Tämä on fraktaalisen virtaviivaistamista. Sanoessani tämän luen kuitenkin Torssosta niin kuin lystään. Vaikka Torssonen kirjoittaa vaihtoarvon simulaatiosta, hän uskonee
kirjoittavansa vaihtoarvosta. Tohtorin arvon myöntäminen jokaiselle suomalaiselle ei olisi tehokkainta. Tehokkainta olisi muuntaa tohtorin arvo viittauksista vapaaksi säteilyksi. Jokainen simulaatioon osallistuva olisi silloin ainoa simulaatioon osallistuva, jolla on tohtorin arvo. Kuinka arvokasta se olisikaan!

Fraktaalisessa arvoavaruudessa ainoa tapa pitää kiinni kuolleiden yliopistollisten instituutioiden aaveista on sitoa arvoajattelu viittauspisteisiin. Vaihtoarvon simulaationa tuotantotehokkuuslaskelma toisin sanoen suojelee akateemisen vapauden kuvaa höyrystymiseltä. Kyse on kuitenkin emansipaation rajattomuuden kierteelle kääntämästä vapaudesta. Kuten kaikki muukin vapaus, myös akateeminen vapaus tuottaa kiertoradan, jossa se osana eheää hajaantuneisuutta hukuttaa poliittisuutensa.

Tästä ei voi vetää mitään näpsiä johtopäätöksiä. Simulaation suhteettomuus ei ole eettis-normatiivista. Etiikka on osa fraktaalista arvotuotantoa. Postmoderni eettinen suhteellisuus (tai nihilismi) on suhteettoman postmodernin tuottama modernistinen simulaatio. Toisin sanoen seuraava kannanotto kytkeytyy kirjoittamaani temaattisesti, ei päätelmällisesti eikä poleemisesti:

Minä puolustan akateemista vapautta sekä yliopistolaisten oikeutta määritellä tuotantotapansa ideologisena kollektiivina.

Kirjoitanpa minä tänne paljon Jeanista. Hän on niin hermusen viihdyttävää seuraa. Ehkä seuraavan kerran kirjoitan kuitenkin vaihteen vuoksi Viriliosta. Olen kyllä jo viitannutkin häneen -- tiedä sitten onko kukaan tarkkaavainen huomannut.

perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Turkulainen vallan maantiede

Osaan suunnistaa Turussa keskeisesti kahden maamerkin avulla. Ensimmäinen niistä on Turun tuomiokirkko. Kyseessä on julkisivultaan rujonkaunis palvontapaikka. Kun kohtaan sen, palleassani pyörähtää esteettinen mielihyvä.

Kirkon tapulista käsin kaikkinäkevä (punainen?) silmäni pystyy valvomaan lähes koko kaupungin keskustaa. Näkymättömät käsivarteni sulkevat syleilyynsä Aura-joen molemmat puolet.

Myös toinen maamerkki saa toisinaan palleassani pyörähtämään. Kyseessä on tietysti
kaikkien rakastama...













... Posankka.


"Kvieääk-kröh!" se rääkyy kohti keskustaa hellänä, mutta vaateliaana. Pinkki anomalia haastaa punatiilisen puhdasoppisuuden.

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006

Pykinyt neekeri

Tulen harvoin katsoneeksi tarkasti lapsuuskotini ulko-ovea. Sen ulkonäköä pitää ikään kuin itsestäänselvyytenä. Katselin sitä kuitenkin päivänä muutamana. Ovi on ruskea ja hilseilee. Hilseilyn alta paljastuu punaista maalia.

Kultarakas.

Kutsun halveksuntasi.

perjantaina, toukokuuta 19, 2006

Katsoikohan Baudrillard Euroviisuja?

Jos joltakulta jäi näkemättä Eurovision laulukilpailun semifinaalikoitos torstaiyönä, niin ei huolta: nyt saat kuulla viimeisimmät postmodernit juorut.

Euroviisut ovat pitkien kouristensa jälkeen kuolleet. Tai tarkalleen ottaen ne tulevat haihtumaan sängystään lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna kukaan ei vain löydä niitä. Mutta se ei haittaa. Kukaan ei myöskään järkyty.

Jo vuosia Euroviisujen edustama suuri kertomus on tuntunut etenkin nuoremmasta polvesta vaivaannuttavalta. Kaikki suuret kertomukset ovat vaivaannuttavia, jos koko merkityksellisyyden idea tuntuu pelottavalta. Vaivaannuttavakin suuri kertomus täytyy kuitenkin ottaa vastaan niin kauan kuin se on esillä joukkoviestimissä -- sillä kaikki, mikä on esillä joukkoviestimissä, on tarpeellista. Lääke vaivaannuttavaa merkityksellisyyttä vastaan on camp. Euroviisut ovat nauttineet kasvavasta camp-suosiosta. Tämä on kuitenkin tähän saakka vain tukenut kilpailun suurta kertomusta. Kuten itseäänjäljentävässä populaarikulttuurissa yleensä, myös Euroviisuissa suuren kertomuksen sovinnaista toteutumista on valvottu pitämällä yllä kollektiivista ideaa sopivasta esityksestä. Niin kauan kuin camp-henki ei puhdaspiirteisesti ja julkisesti murtanut tätä sopivuutta, Euroviisut saattoivat jatkaa sinnittelemistään.

Kolme semifinalistia rikkoi tiensä tämän valvonnan läpi. Kaksi heistä esiintyy huomenna finaalissa. Äänestin toista heistä. Tuntuu kuin olisin hautajaisissa. On kaunista nähdä instituution tuhoutuvan.

Islannin rakastettava edustaja (jolle yleisö buuasi ennen ja jälkeen esityksen uskomattomalla innolla ja häpeämättömyydellä) oli näkökulmastani katsoen sekoitus kahta mainitsemaani finaaliin päässyttä. Hän oli liian poikkeava esiintyjä ja samalla purki reflektiivisellä biisillään Euroviisujen toimintaperiaatetta.

Lordi on tietenkin toinen tarkoittamistani finalisteista. Hän on ruma ja poikkeava. Euroviisuja järkkäilevät mammat ja äijät eivät tykkää hänestä. Silti hän menestyy. Eurooppa ei ole samaa mieltä Euroviisujen idean kanssa.

Nämä kaksi esiintyjää eivät kuitenkaan olisi kahdestaan riittäneet tappamaan laulukilpailua. Siihen tarvittiin Liettua. Tämä ei ole tottakaan. Niin ihanan kevyttä, täysin sisällötöntä. Virheetön teos, totuuden representoimista myöten. Liettuan edustusbiisin viesti on sama kuin jokaisen muunkin esitetyn laulun -- liettualaisilla tämä sisältö on vain täysin rivolla tapaa purettu julki. Ei saa! He asettavat jokaisen tosissaan puuskuttavan Carolan
hankalaan asemaan.

Hyvin merkittävää tässä on, etteivät Liettuan esiintyjät mitenkään pakene satiirillaan instituution yläpuolelle. He ovat osa kilpailua. Heidän viestinsä on vilpitön: me haluamme voittaa. Heidän toinen viestinsä on kuitenkin se, jota monet ovat jo vuosia ounastelleet: tämä on kaikki campia -- kilpailu ei kätke sisäänsä arvoa. Liettuan edustajien läsnäolo finaalissa purkaa jokaisen muun esityksen tyhjyyteen. Onhan se tavallaan sääli, sillä uskon joidenkin esiintyjien oikeasti yrittävän viestiä jotain. Euroviisujen kontekstissa viestiminen kuitenkin loppuu tähän.

Nähtyäni Liettuan esityksen minulla oli seesteinen olo. Se johtui osittain siitä, että olin nauranut hillittömästi. Keskeisimmin se johtui kuitenkin siitä, että minut oli juuri vapautettu Euroviisujen taakasta. Sinnittelevä merkitys oli hävinnyt ja maailma oli hieman avarampi.

Ei Eurovision laulukilpailu tule katoamaan televisiosta. Mutta se tulee vääjäämättä katoamaan todellisuudesta.

(Sunnuntaipäivitys: Jepulis.)

torstaina, toukokuuta 18, 2006

Sykkivä säihke kattakoon kupolin

Hei, toveri. Ole aavistuksen avartuvampi ja rahtusen rehellisempi, vähäsen väkevämpi ja pikkuisen pahansisuisempi kuin helpolta tuntuu.

Rutista sitä, joka on sun lähellä. Mene. Rutista. Tämä on ainoa käsky.

keskiviikkona, toukokuuta 17, 2006

Spar-hymy

Harjoitin viime viikonloppuna Marin kanssa kulttuurintuotantoa (ei siinä ole mitään ihmeellistä -- kyllä hän uskoo olemassaolooni). Vast'edes boikotissa olevan Pepsodent-hymyn korvaa Spar-hymy.

Pepsodent-hammastahna on karmaisevaa jälkeä jättävän mammuttiyhtiö Unileverin tuote. Pepsodent-hymy on säihkyvä, siisti ja muovinen. Se on oiv
a symboli markkinakulttuurin sileälle, kiiltävälle pinnalle, jonka alle ohut ja kireä ei-mikään kätkeytyy.

Myös Spar-tuotteet ovat läpeensä epäilyttäviä. Ne on valmistettu mikä missäkin, yleensä
anonyymisti. Spar-hymyn juju on edullisuudessa ja simppelissä, hieman köyhäilevässä lähiöhengessä. Spar-hymy harottaa vähän ja on kellervä. Se on vilpitön ja halpa hymy. Sen voi saada osakseen kuka vain kadunkulkija ja se tulee aina sydämestä.

Minulla taitaa olla Spar-hymy.

On ikävää, kun kaupoista ei tahdo löytyä ongelmattomia hampihygieniatuotteita. Aquafresh ja Sensodyne ovat lääkemörkö GlaxoSmithKlinen tuotemerkkejä. Colgaten puolestaan omistaa Colgate-Palmolive ("myös hamsterit tykkää kölninvedestä -- silmissään!"). Oxygenol on sentään kotimaista kamaa, mutta sen valmistaja Berner tuo maahan monenlaisia kovin ongelmallisia tuotteita. Jos joku oikeasti tietää mitään Spar-hammastahnan takana piilevästä tuotantojärjestelmästä, niin sopii kertoa. Olettaisin sen kyllä olevan samaa skeidaa kuin nuo muutkin.

tiistaina, toukokuuta 16, 2006

Tissit!


Yllä olevan kuvan on tuijottanut Egon Schiele. Kuvassa on kaksi toisiinsa hatarasti liittyvää kohdetta: nainen ja tissit. En analysoi nyt tätä maalausta. Jääköön sen rikkihakkaantunut linjakkuus kuitenkin taustavireeksi.

Esitän tissejä koskien kaksi kannanottoa:
1. Tissit ovat kivoja.
2. Tissien kivuus korreloi niiden esineellisyyden kanssa.

Toisin sanoen väitän, että kivoista tisseistä kaikkein kivoimpia ovat ne, jotka on revitty irti biologisesta kasvualustastaan. Brutaalia? Jesh indiid!

Ensimmäistä kannanottoani en aio perustella sen syvemmin. Voisin esittää biologisia, freudilaisia, kulttuuriantropologisia tai ihan vain esteettis-muotoilullisia selityksiä sille, miksi etenkin miehet menevät sekaisin tisseistä. Olennaista tässä yhteydessä on vain, että empiirisen aineiston valossa yhteisössämme vaikuttaa vallitsevan asiasta häkellyttävän laajapohjainen konsensus. Allekirjoitan tämän konsensuksen. Tissit ovat kivoja.

Itseäänsiittävässä markkinajärjestelmässä todellisuus tulee silpoa nieltävän kokoisiin osiin, että sen voisi jäsentää hyödykkeistä koostuvaksi. Tuotteiden fantasiamaailmassa (jossa elämme arkeamme) ihminen ei ole kokonaisuus. Ihmistä ei ole -- eikä etenkään naispuolista ihmistä. Naisen sisäpuolta ei katsota olennaiseksi. Julkisen fetissin tekeminen naisen kehollisuudesta ja seksuaalisuudesta --
naisen tuijottaminen -- tuottaa naiseutta, josta subjekti on huuhtaistu pois kuin edellisyön jäljet lateksilakanalta.

Tämä ei kuitenkaan ole kyllin rivoa. Kahtiarevitty nainen silvotaan yhä pienempiin osiin. Hiuksista, tisseistä, huulista, perseestä, sääristä, pillusta, ihosta ja silmistä tulee erillisiä hyödykkeitä. Se, että ne esiintyvät samassa paketissa on vain tuotantotehon lakien sanelemaa. On kätevää hyödyntää valmista kasvualustaa, jonka osasia sitten voidaan viipaloida sopivalla tapaa esiteltäviksi. Tämä rinnastuu järkyttävällä tavalla jo itsessäänkin etovaan lihakarjateollisuuteen.

Irtirevityt tissit ovat siis kaikkein kivoimpia, seuraavista syistä:
1. Irtirepiminen on rivo ja kiihottava ele. Kuvaksi tuotettu nainen on lelu, joka kutsuu fantasioimaan väkivallasta ja alistamisesta.
2. Se nyt vain on hygieenisempää himoita naisen rintoja joutumatta miettimään, että kyseessä ovat naisen rinnat.
3. Kaikki markkinajärjestelmän tuottamat esineet ovat huumaavan tarpeellisia. Vihdoinkin tisseillä on jokin tarkoitus!

Schiele ei muuten ollut erityisen kiinnostunut tisseistä hyödykkeinä. Hänen silmissään ja käsissään koko keho
etääntyy väkivaltaisen kaksijakoiseksi ihmisobjektiksi. Schielen tuijotus pakottaa pelokkaan subjektin esiin rakoilevan objektisuuskokemuksen nivelkohdista. Ulkopuoli roikkuu kuin huonosti istuva vaate ihmisen harteilla.

sunnuntaina, toukokuuta 14, 2006

Vuu vuu. Hyvä Soumi!


Televisiossa näytetään Suomi-Norja -lätkäottelua. On menossa kolmas erä ja tilanne on 2-0 Suomen hyväksi.

Vertailevasta uskontofenomenologisesta näkökulmasta katsoen suurissa urheilutapahtumissa on paljon uskonnollis-rituaalisia piirteitä. Ehdotan nyt tämän pohjalta virtaviivaistavaa muutosta jääkiekko-ottelun rakenteeseen ja koko pelin kulttuuriseen funktioon.

Taustaksi muutama havainto:
1. Ottelu on rituaali.
1.1. Se perustuu ennalta määrätyn, idealisoidun ja säännönmukaisuuksissaan arvokkaana vaalitun narratiivin kilvoittelevalle toisintamiselle. Avaruudellisesti kaukalo rajaa narratiivin. Ajallisesti erät tai turnauksen rakenne rajaavat sen
.
1.2. Se on myyttisesti latautunut ja emotionaalisesti kiihottava spektaakkeli.
2. Pelaajamiehet ovat yliluonnollisin kyvyin varustettuja, yhteisön kunniaa ja hedelmällisyyttä ylläpitäviä sankarisotureita.
2.1. Heidän voimakkaat kehonsa ja jätkämäinen ryhmätoimintansa on omistettu sotaisalle kalun käsittelemiselle sekä kalun päästä "lauottavan" objektin saattamiselle feminiinejä ominaisuuksia omaksuvaan maaliin.
2.2. He leijuvat ja liitävät epäinhimillisesti kuin maankamaran pintaa viistäen.
3. Pelaajat ovat uhreja.
3.1. Sotaretoriikkaan rinnastuva urheiluretoriikka tuottaa lätkänpelaajista isänmaan puolesta uhrautuvien sotilaiden myyttisiä toisintoja.
3.2. Pelaajat ovat valtavan, aggressiivisesti käyttäytyvän väkijoukon ympäröimiä. On kuin heidän pakoreittinsä olisi tukittu. Väkijoukko kiihtyy jokaisesta onnistumisesta ja epäonnistumisesta. Virhe on loukkaus koko yhteisöä vastaan ja onnistuminen ylentää yhteisön.
3.3. Pelaajat on puettu liminalisoivan värikkäisiin asuihin -- kuin uhriasuihin.

Lätkäottelun rituaaliset funktiot ovat vajaakäytössä. Hypermodernin logiikan mukaisesti ottelut jäljentävät toisiaan jättämättä sen suurempaa jälkeä yhteisöön/todellisuuteen. Kamppailussani länsimaisen yhteisöelämän tyhjyyttä vastaan ehdotankin jääkiekko-ottelun rituaalisen potentiaalin aktualisoimista ja rituaalisen rakenteen johdonmukaistamista seuraavalla tapaa: turnauksen voittajajoukkue uhrataan.

Uhriksi pääseminen olisi todellinen kunnia -- aivan kuten on ylenmäärin kunniallista vuodattaa verensä isänmaan puolesta rintamalla. Voittajajoukkueen uhraaminen ohjaisi koko turnausrituaalin huippuunsa virittämän merkityksellisyydentunteen joukkueen edustaman yhteisön siunaukseksi. Myös erilaisilta faniväkivallan muodoilta vältyttäisiin, kun loppukohtaus olisi emotionaalisesti järkyttävä, tyhjentävä.

Aivan virheetön, rivo rituaalispektaakkeli! Heti valmis käyttöön otettavaksi!

Tuomareiden on parasta toimia kliimaksin toteuttajina, sillä heillähän on muutenkin narratiivin kehystäjän auktoriteetti ja rooli. Myös Kansainvälisen Jääkiekkoliiton harmaahapsiset johtajajehut voisivat osallistua teurastukseen.
Käytännössä uhri voidaan toteuttaa monella tapaa. Lävistäminen, silpominen ja ampuminen olisivat yksinkertaisia ratkaisuja.

Millaisia uhraamismenetelmiä te, hyvät lukijani, kaikkein mieluiten näkisitte mestaruusjäillä?

Äitienpäivän kunniaksi haluan vielä muistuttaa tulevasta mammoteologisesta kirjoituksestani. Äidit, olkaa elämänantoelimistänne ylpeämpiä kuin sopivaa on!

lauantaina, toukokuuta 13, 2006

Lepäsi/löpisi


Viha on ihan loistotunne, niin kauan kuin se ei kanna näköistään hedelmää.


Pian minä kirjoitan jääkiekosta. Lähitulevaisuudessa luvassa on myös
asiaa tisseistä ja sinun olemassaolostasi -- ehkä jopa yhden otsikon alla, jos oikein riehaannun.

So stay tuned. (Boikotoin itseäni äskeisen lauseen kirjoittajana sekä myös sinua sen lukijana. Uhriparka.)

torstaina, toukokuuta 11, 2006

Mielikuollut (seuraa minua kadotukseen)

Kognitiotieteilijät työskentelevät kovasti rakentaakseen mielen teoriaa, joka sallisi nähdä ihmismielen osana maailmanpeliä. Subjekti halutaan saada näyttämään osalta sitä kausaalijärjestelmää, jonka katsotaan määrittelevän kaikkea todellisuutta.

Markkinajärjestelmän hyödykekeskeisessä todellisuudessa kasvaneet pseudorationalistit pelkäävät kaikkea muuta kuin etäpalvelinelämää. Vain hyödykkeeksi määritelty ihminen on hallittavissa. Vain objekti on kaapattavissa, kahlittavissa ja kytkettävissä. Mieli, joka ei ole osa sovinnaista talous- ja luonnontieteellistä maailmanpeliä, ei ole olemassa. Mieltä ei ole olemassa, mikäli sitä ei ole
kytketty. Pelokkaan etäpalvelineläjän kannalta kaikki on tyhjää, jota ei ole kytketty. Vain ideologis-materialistisen interpellaation kautta subjekti legitimoituu olemassaolevaksi. Vallitsevassa kapitalistis-luonnontieteellisessä verkossa arvo lasketaan rahassa ja kategorisessa selväpiirteisyydessä. Toisin sanoen kytketty mieli legitimoituu olevaksi saadessaan rahallisen arvon (työntekijyys/kuluttajuus) ja selkeän kategorian (biologiset/kognitiiviset ominaisuudet).

Sillä hetkellä, kun kognitiotieteen katsotaan saavuttaneen päämääränsä, mieli kuolee. Markkinoiden lait, logiikan säännöt, fysiikan lait ja muut pseudorationaaliset dogmirakenteet on silloin kanavoitu pelastamaan ihminen mielettömältä mielekkyydeltään. Kun maailman ja mielen välillä ei enää katsota olevan rajaa, mieli sulautuu osaksi taipuisan relativistiseksi ruoskittua ja uusiin luonnontieteellisiin panssareihin suljettua maailmaa. Sillä hetkellä Hegelin, Darwinin ja Marxin kiihdyttämä sekä teollistumisen, maailmansotien ja luonnontieteiden tuottama totaalisen evoluution projekti on tuhonnut ihmisen. Tämän jälkeen ainoa mahdollinen todellisuuden kannalta merkityksekäs akti on keinoälyn rakentaminen kybertodellisuuteen. Siinä vaiheessa on olemassa vain Baudrillardin synteettinen ja simulakruminen
neljäs kuva.

Silloin subjekti on vihdoin kuollut ja mielestä on tullut mieliaivon muodossa -- miten ironista! -- objektiivisesti totta.

keskiviikkona, toukokuuta 10, 2006

Neitsyen tiukasta

Kiinnostuin eilen parkourista. Nyt kerron mitä se merkitsee.

Traceurina eli parkourin harjoittajana kuljen ja juoksen ja virtaan halki tilan. Yleensä kyseessä on urbaani tila. Ylitän rakennetun rajat. Juoksen seinällä, livahdan aidan toiselle puolen kuin aitaa ei olisi ollutkaan. Teen sovinnaisesta infrastruktuurista bitchini.

Teen niin, koska se on hauskaa. Se on hauskaa kolmesta syystä.
1. Se on virikkeellinen leikki.
2. Se on kehittävä hengellinen harjoitus.
3. Se on tyydyttävää politiikkaa.

Leikkinä parkour on vertaansa vailla. Rakastan juoksemista. Se on yksinkertaista ja virtaviivaista. Lisäksi hento tepsuttelu on aktina miellyttävän hintahtava. Elinympäristön ottaminen uudenlaiseen käyttöön on loputtoman viihdyttävää. Tutun rakenteen määrittyminen vartaloni alla yhä uudenlaisiksi tiloiksi on vapauttavaa. Se on dynaamista tilataidetta. Lisäksi parkour on halpaa: En tarvitse kuin kengät, jotka suojaavat jalkani iskuilta. Muita vaatteita en näin loppukevään lämpimillä tarvitsekaan. Kunnon traceurina pystyn kyllä karistamaan poliisit kannoiltani.

Parkour kehittää kehoni ja mieleni yhteyttä. Vapaa ja virtaava liike asumista ja työmatkoja varten rakennetun tilan halki koettelee kehoani. Se myös koettelee mieltäni. Minun on tehtävä kesken liikkeen -- jatkuvasti kesken virtauksen -- valinta koskien vuotani. On tärkeää, että tunnistan valinnan tehdessäni kehoni tilan ja voimavarat. Mikäli hukutan fyysisyyteni, telon itseni.

Parkour on anarkiaa ja situationismia, primitivismiä ja individualismia. Traceur ottaa julkisen tai omistetun tilan omavaltaisesti haltuunsa. Traceur ei kuitenkaan jää kapitalistina nylkyttämään tuoretta omaisuuttaan, vaan joka hetki hän jakaa sen uudestaan. Traceur on antelias.

Traceur elää paikassa. Virtaamalla aidan ylitse hän tahraa sovinnaisen määrittelyvallan merkin vaaran vireellä. Traceur tekee mukavasta pelottavaa, suljetusta avointa, spektaakkelista elämää.

Traceur minimoi teknologian tarpeen. Luotina hän lävistää sosiaalisen kudoksen, mutta hän ei ole koneesta. Hän ei yritäkään simuloida konetta. Hän on ihminen, joka virtaa ilman virtaa ja murtaa ilman masiinoita. Hän tavoittelee tyydyttävintä mahdollista pakonopeutta -- niin kuin vaikkapa autoilija tekee. Autoilija kuitenkin kokee ympäröivän todellisuuden vain välillisesti ja tavoittelee kiihkeää kiitoa tavoittamatonta horisonttia kohden. Traceurin todellisuus puolestaan on aina välitöntä, kohdattua todellisuutta.

Nyt synnyn.
Minä olen minä olen. Tämä vaatii kaikki taitoni.

Who links to me?